Taitaakin olla aloituspostauksen aika. Tästä piti alkuun tulla sarjisblogi, mutta yleisen laiskuuden takia kirjoittaja päätti jättää sarjakuvat vähemmälle..

No kuitenkin, koulussa oli taas sitä normaalia paskaa. En välillä kestä sitä paikkaa. Tuntuu että sinne mennään vain kuulemaan ilkeitä kommentteja kaikesta mitä tekeekin. Jos olisin optimisti, löytäisin varmasti tästäkin jotain hyvää, mutta satun kääntymään enemmän pessimistien puolelle.

Optimistit elävätkin jonkun tutkimuksen mukaan kauemmin, mutta kuka täällä kestäisi kauaa. Parempi elää vain niin kauan kuin on pakko. Koska kesken en aijo ainakaan lopettaa.

Asiaan palatakseni:

Jaa millaisia ilkeitä kommentteja kuulen koulussa? Ja keneltä. No oman ikäisiltäni tietysti. Tyyliin: "Saisit tappaa ittes." ja "Sä oot kans yks paska. Kuole pois.". Ja kaiken lisäksi pidän itseäni typeränä, kun loukkaannun näistä. Tallennan ne vastentahtoisesti mieleeni ja kun olen yksin, pyörittelen niitä mielessäni ja mietin jotain syytä sille miksi oikein saan aina kuulla noita juttuja muilta. Olenko tehnyt heille jotain? En. Olenko yrittänyt pari kertaa olla ihan ystävällinen heille tuosta huolimatta? Olen.

Onneksi näitä haukkujia on vain pari, mutta sekin jo riittää. Tulevat vain ja murjaisevat jotain päin naamaa. Antamatta varoitusta. Ja tätä on jatkunut ihan ekaluokalta asti...   
Voitte siis ka kuvitella miten hehkeä olo mulla on aina kouluun mennessä, ja vasta takaisin kotiin palaaminen antaa luvan rauhottua siitä alistuksen pelosta. Johtuuko se siitä että olen jotenkin huono?

 

Luin tänään myös ainakin minua koskettaneen jutun lehdestä. Se kertoi pojasta jossain kiinalaisessa koulussa. Hän oli itse selviytynyt niistä maanjäristyksistä, mutta oli menettänyt vanhempansa. Ja saanut samalla kuulla poliisilta etteivät ne maanjäristykseen kuolleet ihmiset olleetkaan hänen oikeat vanhempansa. Poika oli adoptiolapsi, eikä ollut tietoa olivatko hänen oikeat biologiset vanhempansakin kuolleet. Tämän jälkeen se poika oli yrittänyt itsemurhaa, mutta hänet oli löydetty ja 'pelastettu(?)'. Nyttemmin hänellä kuulemma ovat kuitenkin asiat ihan hyvin. Hän on yhä orpo, mutta saa apua ja voi elää ihan normaalisti.

Voi vain kuvitella miltä tuo on tuntunut. Ja monet muutkin lapset ovat ehkä joutuneet kokemaan saman. Tuon varjolla taas omat ongelmani tuntuvat älyttömän pieniltä. 

Sitten lopuksi vielä jotain iloisempaa:

Toisessa kaupungissa asuvalta ystävältäni tuli paketti. Siinä oli aivan ihana paita, jonka olin häneltä ostanut. Ja kaiken lisäksi kovin nätti piirustus. Ihailen sitä miten jotkut osaavat piirtää niin hyvin. Se ilostutti kovasti päivääni, eikä kaikki enää tuntunut niin toivottomalta. :'3 
Kuuntelen täällä juuri nyt Gackt Kamui (<-taiteilijanimi)- nimisen japanilaismiehen musiikkia. Hänellä on aivan ihana ääni, eikä ulkonäössäkään ole valittamista. Ja nämä sanoitukset... kuulostavat vain jotenkin niin ajankohtaisilta. Jos asiaa osaa ajatella.

Heh. Puin sen uuden paidankin juuri päälle. Niin ihana~ Kiitän kaveria heti kun hän ehtii meseen.

Tähän päätän tämän postauksen. Kiitos teille jos luette tätä. Olen oikeasti iloinen jos joku jaksaa lukea juttujani. On mukavaa päästä avautumaan jonnekkin, vaikka se 'jonnekkin' olisikin vain yksi pahainen blogi.

 

~ Kiitän (vielä kerran) ja kuittaan.